Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Lääkitys kohdallaan?

 

Tampereen reissu tehtynä - junalla! Samin turvissa toki, mikä oli erinomainen asia, sillä vaikka maa oli osin sula, oli se pahimmillaan aika lipsakasta. Kotiin palattua tajusin, etten ole käynyt oikeassa kaupungissa varmaan viime tammikuun jälkeen, jolloin olin työreissulla Helsingissä. Ilmankos oli yhtä aikaa piristävää ja uuvuttavaa! Kela-taksi on toki hieno palvelu, mutta myös aika tappava. Kun ajetaan ensiksi kolme tuntia yhteen suuntaan, hoidetaan lääkäriasiat ja ajetaan kolme tuntia takaisin ilman mitään virkistystä tai hauskuutta (vaikka parhaimmillaan kuljettaja toki voi olla virkistävä ja hauska!), siinä väsyy vielä enemmän kuin vapaasti kulkiessaan. Siksi oli hienoa matkustaa oman aikataulun mukaan.


Lähdimme sen verran aikaisella junalla, että ehdimme pari tuntia ihmetellä Tamperetta ennen TAYS:iin menoa. Aloitimme aamiaisella aseman läheisessä hotellissa, koska emme tienneet, ehtisimmekö syödä lounasta missään. Sitten teimme täsmäiskun kahteen kauppaan, jonne pitää päästä. Onneksi rakas Tampereeni on ihmisen kokoinen, niin että jopa rampa pystyy kävelemään asemalta Tigeriin ja Tigerista Stockalle!


Entä itse se asia? Olen käynyt parina aamuna verikokeessa Seinäjoella, ja nyt minulla oli TAYSissa ensiksi luuntiheyden mittaus ja sitten selän röntgen ja tietysti vastaanotto. Tutkimukset olivat molemmat niin etuajassa, että olin kummassakin jo käynyt vartti sen jälkeen, kun ensimmäiseen vasta oli aika. Sitten vain odotettiin ja odotettiin - kahvilla tietysti kävimme, mutta toiveikkaana menimme polille ajoissa, jos vaikka sieltäkin pääsisi pian pois. No, lääkäri oli sitten tunnin myöhässä. Pääsin vastaanotolle kolmelta, ja juna lähti neljältä, ja jokainen potilas oli viipynyt sisällä kovin kauan...

Täytyy siis tunnustaa, että itse asia tahtoi jäädä sivuseikaksi, kun katsoimme kelloa ja mietimme, ehdimmekö junaan (minulla oli jo puhelin kädessä ja VR:n asiakasnumero valittuna lippujen vaihtamiseksi seuraavaan junaan, kun kutsuttiin sisään). Ja ehdimmehän me lopuksi aivan hyvin, kun hoputin lääkäriä ja sitten lainattiin pyörätuoli ja Sami lähes juoksi K-osasta A-osaan minua työntäen ja onnistuimme saamaan taksin tolpalta.

 
Mutta kyllähän sieltä aika rajua tietoa tuli. Minulla ja keskiverto-OI:ta lujemmilla luillani ei mene ihan niin kovaa kuin olen luullut. Sekä selkärangassa että rintarangassa niveliä on painunut kasaan, minkä melkein jo arvasin, kun isotooppilaboratoriossa otettiin pituus ja se olikin yhtäkkiä vain 140 cm - kouluiässä olin 142 ja vielä joku vuosi sitten 141 cm. Ilmankos ristiselkä kipeytyy, jos joudun olemaan pitkään jaloillani, ja ilmankos ei anestesialääkäri kesäkuussa tahtonut saada pistetyksi epiduraalia.

Siellä täällä olemuksessani näkyy sekä luuntiheyden alentumaa että jo osteoporoosiakin (onneksi TAYS:ista aina tulee hyvä epikriisi, sillä en oikeasti muista läheskään kaikkea siitä, mitä lääkäri luetteli). Myös D-vitamiiniarvot saisivat olla korkeammat. Sen verran hyvä tilanne kuitenkin on, että vaikka bisfosfonaattihoito aloitetaan heti viideksi vuodeksi, otan sitä ensiksi tablettina kerran viikossa, en pistoksena puolivuosittain. Tällä turvataan sekin, että jos tulee ongelmia, voidaan peli viheltää poikki heti ja lääke katoaa elimistöstäni viikossa, kun pistoksena annettu lääke vaikuttaisi puoli vuotta.

Sain sitten 42-vuotiaana elämäni ensimmäisen säännöllisen lääkityksen. Olen vähän hämmentynyt, vaikka tietysti kiitollinen selvittyäni tähän asti ilman. Alunpitäen ajattelin kieltäytyä bf-lääkityksestä tiukasti, mutta jos ihminen alkaa tosissaan mennä kasaan ja vaihdevuodet vielä lähestyvät, eipä siinä paljon ole vaihtoehtoja.



Reissussa on siis vähän pureksimista. Mutta oli meillä hauskaakin, sillä ellette vielä tiedä, minulla on hassu ja ihana mies, ja olimme kai vähän väsyksissä ja huumorintajumme siksi tavallistakin huonompi. Taisimme herättää vähän hämmennystäkin, sillä ilmeisesti sairaaloissa ei ole tarpeen nauraa tai kuherrella, ainakaan näin vanhan parin... Ja Stockmannin jouluosastolla havaitsin ilokseni, että muutkin kuin minä fanittavat kettuja. Olisin voinut ostaa kaikki  toistakymmentä eri versiota ketuista, mutta onneksi mukana oli kaksilahkeinen järjen ääni, ja niin valitsin kaksi mieluisinta. (Sekä Lindtin suklaata, mutta se meni piiloon jouluun asti eikä ehtinyt kuvaan.)

1 kommentti:

  1. I hope the medicine works! It doesn't sound any nice. I mean your situation.

    VastaaPoista